Raskausaikana ennen Laurin syntymää kävin aktiivisesti ja normaalisti koulussa. Opiskelen sairaanhoitajaksi. Olin työharjoittelussa ja kävin viimeisilläni vielä kaksi teoriakokonaisuutta. Suunnittelin vauvan syntymän jälkeen jatkaa opiskelua heti kotoa käsin. Olin ilmoittautunut parille kurssillekin viime keväälle. Kyllähän se siinä samalla menee vauvan kanssa - ajattelin.
Monet olivatkin ihmetelleet suunnitelmiani opiskella vauva kainalossa. "Miten sä maltat ja jaksat? Entäs jos vauvalla onkin koliikki? Ootko nyt aivan varma?" En tajunnut, enkä tiennyt, en yhtään, mitä odottaa. Olin varannut syksylle heti harjoittelupaikankin. Peruin se lopulta. Kyllä se vaan niin on että siitä hetkestä kun Lauri syntyi, sydän pakahtui ja tajusin, nyt on keskityttävä vain vauvaan. Synnytyksen jälkeiset pari kuukautta elin ihan vauvantuoksuisen kuplan sisällä, suljin koulun käytännössä kokonaan mielestäni. Ja hyvä niin, mielestäni vauva tarvitsee äidiltä kaiken huomion. Ja opiskella on koko elämä aikaa. Nyt kun Lauri on neljäkuinen, on kiinnostukseni ja suunnitelmani koulunkäyntiin ja jatkosuunnitelmiin jälleen herännyt. Aion EHKÄ soittaa opintotoimistoon ja laittaa itseni syksylle läsnäolevaksi. En opiskellakseni täyspäiväisesti, vaan ihan vain suorittaakseni pari kurssia ja tenttiä jotka keväältä jäivät rästiin. Tammikuussa aion ensitöikseni tehdä kaksi, kyllä vaan, KAKSI harjoittelua putkeen. Se on iso juttu, ja peruttavissa sekin, jos siltä näyttää. Ja harjoittelujen jälkeen olla normaalisti koulun penkillä loppukevään. Ensi vuoden kesälle meillä on myös suuret ja mahtavat suunnitelmat (haha). MINÄ menisin koko kesäksi töihin ja Teemu jäisi hoitovapaalle Laurin kanssa. Heh heh, saas nyt nähdä mitä käy. :)
Lisäksi olen tietoinen myöskin taustalla ja takaraivossa vallitsevasta haaveesta, nimittäin toisesta vauvelista. Haluaisin, että lapsilla olisi maksimissaan kaksi vuotta ikäeroa. Olen itse esikoinen ja kaksoissisarukseni ovat minua juurikin vain sen reilu pari vuotta nuorempia. Minulla on kivat muistot lapsuudesta, sillä leikkikaverit löytyivät aina kotoa. Toivoisin omilleni samaa. Mutta entäs opinnot? Noh oma mielipiteeni on se, että opiskella ehtii, varsinkin kun tuolla meidän koululla on todella hyvät mahdollisuudet opintojen lykkäämisille ja tauon pitämisille. :) Ja motivaationi valmistua sairaanhoitajaksi on niin suuri, ja opintoni sen verran pitkällä jo, että ei ainakaan ole pelkoa että kesken jäisi!
Pohdintaa pohdintaa, täytyy nyt vaan elellä elämää eteenpäin ja katsella mitä tapahtuu! :)
P.S Nyt on muuten ollut ihania kelejä pari päivää! Juuri sopivan lämpimiä, ei liian kuumia ollenkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti